Polaroid

Valokuvataiteenmuseo

Näyttelyt nyt: Polaroid 

Polaroid Suomessa

Helsingin valokuvataiteen museoon mentäessä odotukset olivat jossain innostuneen ja innokkaan välimaastossa. Kovin paljon en Polaroid-kuvaamisesta tai kuvista tiennyt, mutta jostain syystä ajatuksen tasolla ja opettajan kertoman myötä odotukseni nousivat melko korkealle. Viime vuodenkin Helsingin retken tavoin, näyttelytiloihin päästyäni petyin jälleen melko pahasti.

Näyttely oli omaan makuuni aivan liian pirstaleinen, epäselvä ja vain hyvin harva teos, kuvasarja tai kuva herätti halun pysähtyä tai palata sen ääreen, saatika että olisi saanut ajatuksiani liikkeelle oikeastaan millään tasolla. Sitkein kysymys joka mieleni sopukoissa yritti aika ajoin herätellä poloisia aivojani oli ”Miksi?” Perustavanlaatuinen kysymys sinänsä,  mutta ongelmana vain sattui olemaan se etteivät kuvat herättäneet niin suuria tunnelatauksia että olisin sukeltanut syvemmälle kysymykseen ja oikeasti pohtinut tekijän syitä ottaa tämä kuva tai nämä kuvat, jos niitä edes oli… Muu kuin ”Jee, kuvataan pippeli!”

Koska näyttelykäyntiin sisältyi myös tehtävä, piti johonkin näyttelyn teoksista kuitenkin paneutua hieman tarkemmin.

” Valitse kirjoitukseesi yksi tai kaksi valokuvasarjaa ja pohdi niiden sisällön kiinnostavuutta kokemuksestasi käsin.”

Ensimmäisenä mieleeni nousi Kaija Pavun ”Kaikki oli täydellistä”. Aluksi en ollut kovinkaan innoissani menossa tarkastelemaan kyseistä teosta, mutta huomattuani että monet hihittelivät ja nauroivat kuvasarjan edessä, mielenkiintoni heräsi. Kai jokin mikä saa ihmiset noin nauramaan voi tehdä vaikutuksen minuunkin? 

 Tekihän se, tosin kuvista en enää nyt muista kuin muutaman – esimerkiksi pitkähiuksinen nuori mies ja hänen kaverinsa viereisessä polaroidissa -, selityksistä useamman. ”En halunnut harrastaa seksiä, koska…”-otsikon alle oli kerätty useita valokuvia henkilöistä, jotka ilmeisesti olivat itse kirjoittaneet selityksensä napattuun Polaroid-kuvaan. Selityksiä oli monenlaisia, monenpituisia ja eri sävyisiä. ”Minua väsytti.” ”Piti siivota.” ”En tuntenut häntä.” ”En rakastanut häntä.” Jokainen lause ja syy kertoo kuvattavasta henkilöstä hieman enemmän kuin pelkkä kuva näyttää. Jos teoksessa olisi ollut vain kuvia ihmisten naamoista, eivät ne olisi jääneet mieleeni, mutta kuva ja teksti yhdessä loivat hieman mieleenpainuvamman teoksen. Minua on aina kiinnostanut tarina kuvien takana, ja ”Kaikki oli täydellistä” onnistui tarjoamaan minulle enemmän.

Toinen  - kuvasarja tämäkin - teos joka kiinnitti huomioni oli Veli Granön sarjasta Ylösnousemuksia. 

 

Vietin tovin miettien kuinka ihmeessä kuvat on saatu aikaan. Mitä ihmettä noille otuksille oli tehty jotta ne loistivat noin? Oliko niiden sisällä jotain? Päällä? Ympärillä? Oliko Polaroidin pintaa käsitelty? Kuinka! Kertokaa! Myöhemmin tajusin että kuvien kohteet eivät ehkä olleetkaan elossa, vaan jo aikaa sitten kuolleita. Kallistun vahvasti kuolleen kantille, mutta en ole asiasta aivan varma. Jos kuvassa olisi ollut ihan käärme, heinäsirkka tai koppakuoriainen en olisi kiinnittänyt siihen luultavasti sen suurempaa huomiota, mutta nyt kuvien (teknillinen) mystisyys, valot ja värit(tömyys) saivat pienet harmaat aivosoluni kiihkeään liikkeeseen. Rakastan yksinkertaisia, selkeitä, esittäviä kuvia, mutta toisaalta rakastan myös kuvia joista myöhemmin voi tajuta tai huomata jotain aivan uutta, sellaista mitä ei välttämättä aiemmin tullut edes ajatelleeksi.

Toinen kysymys johon piti pohtia vastausta oli  ”…miten valokuvan tasolla voisit toteuttaa vastaavalla tavalla sarjan, joka olisi kokonaisuutena yhtenäinen.”

Mielenkiintoinen kysymys. Harvoin olen kuviani yrittänyt miettiä kokonaisuutena. Kuvatessani olen lähinnä nähnyt kauniin maiseman tai mielenkiintoisen yksityiskohdan ja halunnut ikuistaa sen itselleni, mutta vain yhdeksi ja yksin, ei sarjana tai kokonaisuutena.Ja heti tämän ajatuksen perään mieleeni ilmestyy edellinen tehtävä jossa lähes vahingossa näin tein. Asia on siis ratkaistu, yrittäisin keksiä päässäni pienen tarinan jota kautta saisin nivottua kuvat yhteen. Kevyen, nopean tarinan luominen ei ole koskaan ollut minulle kovin vaikeaa. Tarvitsisin vain hieman aikaa lähteä liikkeelle, mutta kun alan tutkimisen jälkeen rakentaa pääni sisällä kertomusta tai ajatusta jonka voisin kuvien avulla kertoa, loppu hoituu lähes tulkoon itsestään. Usein otan liikaakin kuvia joten ehkä tällöin olisi hyvä myös muistaa ottaa vain tietty määrä tietynlaisia kuvia ja sitten vaihtaa seuraavaan vaiheeseen. Liiallinen viilaus voi pilata kuvasarjan aivan yhtä hyvin, kuin liiallinen huolimattomuuskin.

Loppujen lopuksi paria kuvasarjaa lukuunottamatta näyttely jätti mieleni melko kylmäksi ja itsepintaisin kysymys joka päähäni jämähti oli surkea "Tämänkö takia istuin kuusi tuntia bussissa...?" Hyvässä näyttelyssä viihtyy mielestäni useita tunteja helposti ja se jää mieleen pitkäksi aikaa, valitettavasti Polaroid-näyttely ei ollut minulle tälläinen. En nyt tahdo haukkua näyttelyä, näytteille asettajia, malleja tai kuvaajia lyttyyn ja huonoiksi, en tosiaankaan, mutta aivoni vain eivät ole virittyneet innostumaan tämän tyylisestä taiteesta. Eivät edes pakon edessä, jota myös yritin kuvia tuijottaessani..

Ja extrana jälleen:

Kuvasarja pysäytti - koska olen koiraihminen - muttei aiheuttanut sen kummempaa ajatusmyrskyä. Sen vuoksi vain bonusmaininta.